Minun kehoni tarina

Study for a St. Mary Magdalen - Paul Peter Rubens

 Sain innoituksen kirjoittaa tämän, luettuani "Kauneus ja terveys"- lehdessä olevaa "Alaston totuus"-osiota, jossa tavalliset naiset esiintyvät alasti ja   kertovat oman kehonsa tarinan. Minäkin haluan kertoa oman kehoni tarinan, tosin ilman alastonkuvia itsestäni, sillä siitä ei tulisi muuta kuin sanomista. Lisäksi minun tarinani, samoin kuin kehoni, tuskin mahtuisivat lehden sivulle.

  Kävin tässä vuosi sitten kotopuolessa, Ylä-Savossa ja satuin löytämään vanhoja valokuvia itsestäni. Minä olen aina ollut isokokoinen, ja olen pitänyt itseäni lihavana koko elämäni. Nykyään painoni on yli sata kiloa ja pituuteni jäädessä 170 sentin alle, vaatekokoni on vaihtelee kokojen 48 ja 52 välillä, eli olen ihan oikeasti lihava. Mutta katsoessani noita kuvia, jolloin olin viidentoista, kuudentoista vuoden ikäinen tulin surulliseksi. En minä oikeasti ollut lihava. En sinne päinkään. Vaatekokoni oli 38. Miksi minä sitten luulin niin?

  Ennen kuin jatkan eteenpäin, pieni gallup- muotoinen kysymys tähän väliin. Kuinka moni tosissaan ajattelee, että lihavuus ja/tai ylipaino on hyvä juttu? Käsi ylös!

  Sitähän minäkin.

   Siltä varalta, että jonkun näpit syyhyävät päästä kommentoimaan aiheesta, niin voin tarjota sinulle mielenrauhan. En minä tässä kirjoituksessa yritäkään väittää, että liikalihavuus olisi terveellistä, sillä sitä se ei ole. Kyllä me jokainen tiedämme ne haitat, joita ylipaino aiheuttaa. Ja jos pääsemme unohtamaan, niin ympärillä oleva maailma muistuttaa kyllä. Jos joku on ihan tyytyväinen isoon kehoonsa, niin heti on joku toinen huomauttamassa, että lihavuuden normalisoiminen ja jopa ilmiselvä glorifioiminen on vaarallista, sillä silloin kaikki alkavat lihoa havitellessaan läskiä, ja saavat sepelvaltimotaudin, diabeteksen, tutisevat polvet ja vaikka minkä, joka vuoksi he sitten kuolevat nuorina. Liikalihavuus tappaa!!!!
  
  Mutta oikeasti, käsi sydämellä, kuinka moni meistä ylipainoisista on päätynyt tähän jamaan sillä, että on tietoisesti yrittänyt olla lihava? *

Sitähän minäkin...

  Lapsuuteni ajan minulle paukutettiin, että älä vain tule yhtä lihavaksi, kuin sukulaistyttöni Tabita (Huom. Nimi muutettu). Ironista kyllä, olen nyt lihavampi kuin hän koskaan. Vaatteeni ostettiin aina liian isoina, sillä pitäähän niissä kasvunvaraa olla. Siinä vaiheessa kun pituuskasvu loppui, enkä ollutkaan saavuttanut sitä oletettua 185 senttimetrin pituutta, piti vaatteisiin silti muistaa se kasvunvara, koska "sinä kuitenkin lihoisit".

 Taisin olla yhdeksän vanha, kun aloitin ensimmäisen dieettini. Seuraava taisi olla yksitoista vuotiaana. Ja siitä eteenpäin laihdutin tasaisin väliajoin. Aloitin laihdutusvalmisteiden syömisen muistaakseni 15-vuotiaana. Kokeilin kaikki mahdolliset ihoa kiinteyttävät ja selluliittia poistavat valmisteet tuli kokeiltua. Laihdutettuani muutaman kilon, lihoin sen aika nopeasti takaisin ja korkojen kanssa. 

  Näin jälkikäteen kun olen ajatellut asiaa ja varsinkin omia epävarmuuksiani, kulutin ihan hirveästi aikaa ja energiaa, rahasta puhumattakaan, omasta kehostani huolehtimiseen. Siis ei niinkään huolen pitämiseen, vaan selluliitista, raskausarvista, olemattomasta aknesta ja näkyvistä verisuonista huolestumiseen ja niiden harmitteluun. Kuinka minä ikinä voisin ansaita rakkautta, jollen olisi kaunis? Jos joku kehui minua kauniiksi, en uskonut. Minähän olin lihava, läski, ruma, arvoton.

  Jojoilin painoni kanssa, sillä minulla on ollut varsin kieroutunut suhde ruokaan, puhumattakaan siitä, että olen varsinainen sokerihiiri. Sokeri on ollut pakokeino, lohdutuskeino ja palkinto. Yhdessä vaiheessa yritin oksentaa, mutta se ei onnistunut, vaikka kuinka työnsin sormia kurkkuun ja kaoin. Kun en onnistunut, hukutin harmini sokeriin. Sillä oli helppo palkita ja lohduttaa.

  Kun muutimme perheeni kanssa Pirkanmaalle, olin palanut juuri loppuun  kolmen vuoden ankaran puristuksen seurauksena, ja pikaruokapaikat olivat lähellä. Niiden palveluja tuli myös kätettyä. Kotona roskaruoan syömisestäni huomauteltiin ja vinoiltiin, joten aloin syömään autossa ja hävittämään todisteet yleisiin roskiksiin. Olin täysin hukassa oman elämäni kanssa ja työpaikat vaihtuivat usein. En saanut maksettua omaa osuuttani vuokrasta ja tästä huomauttelu ajoivat minut hakemaan lohtua ruoasta.

  Sitten muutettuani kahden vuoden päästä omaan kotiin, ja alettuani jakamaan aamulehteä, aloin yllättäen laihtua. Joka öinen rapuissa ravaaminen, sekä varsinaisen syömisen lopettaminen n. kuutta tuntia ennen nukkumaan menoa vaikuttivat. Lisäksi karppaamisesta tuli muotia, joten sekin auttoi. Laihduin 18 kiloa. Sitten luin lehdestä ducanin dieetistä ja päätin kokeilla sitä. Siinä kun saa lopulta syödä ihan mitä vaan. Alku vain on hankalaa. No siihenhän se sitten romahti ja pikkuhiljaa paino alkoi taas nousta.

  Muutetuani Tampereelle jojoilu jatkui painoni kanssa. Loppuunpalamiseni x2, sekä masennuksesta johtuneet mielialanvaihteluni vaikuttivat siihen, että sokeri, kaiken muun erpätervellisen ohella on maistunut ja painoni on sitten noussut lopulta siihen mikä se tänä päivänä on. En ole uskaltanut käydä vaa´alla, mutta vaatekoosta päätellen, painoni on pysynyt suurinpiirtein samana.

  Muutama vuosi sitten selailin elloksen sivuja ja silloin päätin, että minulla on koostani huolimatta oikeus hankkia vaatteita, joissa koen oloni mukavaksi ja joista pidän ja jotka ovat minun kokoani. Tästä alkoi muutos. Nyt minulla on kauniita vaatteita, joista pidän ja ne kuvastavat persoonallisuuttani. Pidän erityisesti fiftarityylistä. Nämä vaatteeet eivät välttämättä näytä päälläni yhtä kauniilta, kuin jos olisin laihempi, mutta ainakin nämä vaatteet saavat minut paremmalle tuulelle ja tuntemaan oloni itsevarmemmaksi.

  Olen edelleen epävarma painostani ja koostani. Nyt olen vain päättänyt olla välittämättä siitä. Ei minun tarvitse olla kaunis, ollakseni onnellinen ja rakastettu. En tarvitse puolisoa rakastamaan minua ja vakuuttamaan ihmisarvoani, sillä minulla on ihmisiä, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Ennen kaikkea olen itse oppinut rakastamaan itseäni. Nyt koitan pitää itsestäni huolta, opettelemalla syömään terveellisemmin ja etsimällä tapoja liikkua, joista saan iloa. Uin ja pyöräilen. Jossain vaiheessa alan käymään kuntosalilla, sillä haluan saada lihasvoimaa, paremman kunnon ja jaksamista yleensä. Kaikki muu on ylimääräistä plussaa. 

  Kun nyt katson itseäni alasti peilistä, en enää näe pelkästään muhkuroita, läskiä, raskausarpia ja selluliittia. Kyllä, ne ovat edelleen paikoillaan, ja saattavat jäädäkin koko lopun elämäkseni, en tiedä. Mutta näen muutakin.  Minä näen itseni. Minä olen tässä. Minä olen selviytynyt tähän saakka. Painoindeksini on missä sattuu ja hengästyn portaissa. Minulle tulee ihan varmasti kehittymään, ellei ole jo kehittynytkin, sairauksia painoni vuoksi, joita minulla ei välttämättä tulisi, jos olisin hoikempi. Mutta minä olen tässä. Ja minulla on oikeus olla tässä.

  Barokkitaiteilija Peter Paul Rubens (1577-1640) on kuuluisa maalauksistaan, joiden malleina on ollut alastomia, selkeästi suurikokoisia naisia. Joten joka kerta kun epävarmuuden ilkeä peikko alkaa kuiskutella korvaani myrkyllisiä sanoja, huitaisen sen pois mielikuvalla, jossa astun tämän mestarimaalarin ateljeehen. Ja pam, itsevarmuuteni on palannut ja epävarmuuden ilkeän peikon suu on tukittu.

"Olen valmis, maestro!"


Ihanaa viikkoa kaikille!

Rakkaudella, Besara

Ad Astra
Ad Meliora
Ad Victoriem

* Jotkut personal trainerit, ovat tietoisesti lihottanee itsensä samaan painoon asiakkaansa kanssa, jotta he ovat sitten voineet pudottaa painoa yhdessä, näin motivoiden toisiaan.

Kuvat: Study for a St. Mary Magdalen - Paul Peter Rubens - Public domain
Photo by Yuriy Rzhemovskiy on Unsplash
Photo by Yuriy Rzhemovskiy on Unsplash
Photo by Keyur Nandaniya on Unsplash
Photo by Zdeněk Macháček on Unsplash

Self-portrait - Paul Peter Rubens - Public domain