Smultronställe

Lapsuudenkotini sijaitsi Savossa, metsän keskellä, kallioisella alueella. Kun olin lapsi, lähistölle perustettiin kivimurskaamo. Se toimi muutaman vuoden, ja sitten toiminta loppui. Entisen murskaamon ympärillä kasvoi valtavasti villivadelmia ja erään kerran ollessamme poimimassa niitä, löysimme erään kallioisen jyrkänteen päältä veden täyttämän hiidenkirnun.

  Päästäkseen sinne lyhintä reittiä, täytyi puskea läpi tiheään kasvaneen koivikon. Muistan vieläkin ne kesä-illat, jolloin istuskelin auringon lämmittämällä kalliolla ja katselin vesikirppujen kisailua veden päällä. Leppeä kesätuuli siveli hiuksiani ja laskeva aurinko maalasi kalliot hennolla oranssilla. Nappasin läheisistä vadelmapuskista marjoja suuhuni. Siellä saatoin olla yksin ja rauhoittua. Se oli minun oma salainen smultronställeni. 

  Myöhemmin murskaamotoiminta alkoi taas uudestaan ja viimeksi käydessäni siellä, oli hiidenkirnu tuhoutunut lähes kokonaan. 

  Yllä olevassa youtube-klipissä, äiti piiloutui nelosiltaan sen hetkiseen smultronsälleensä, eli ruokakomeroonsa lakritsinauhan kanssa koettuaan, ettei muuten selviytyisi loppupäivästä. Isä oli ulkona lapiomassa lunta ja eikä lapsilla ollut mitään hätää, kun he odottivat malttamattomina oven takana. 

  Kyseinen video summaa äitiyden, mutta samalla myös koko ihmisyyden. Joskus vain on pakko piiloutua ja ottaa oma aikansa, voidakseen taas jatkaa.

  Eläimillä on tämä sama vaisto. Jos lähistöllä vaanii peto-eläin, nousee rajuilma, tai ne ovat haavoittuneita, ne etsiytyvät turvapaikkaan ja pysyvät siellä, kunnes olosuhteet ovat otollisemmat, tai niiden on pakko lähteä ruoan tai veden hakuun. 

  Olosuhteet voivat meillä ihmisilläkin käydä ylivoimaisiksi, joskus hyvinkin yllättäen, ja silloin tarvitsemme turvapaikkaa hengähtääksemme ja kerätäksemme voimia, kunnes olemme taas valmiita kohtaamaan eteemme tulleet haasteet.

  Kaikilla meistä ei tosin ole varaa hankkia piilopirttiä Lapista, tai aikaa matkustaa etelään, autiolle hiekkarannalle latamaan akkuja, vaikka tarve ehkä vaatisikin. Mutta jokainen meistä voi löytää oman piilopaikkansa arjen keskeltä, jossa hetken huokaistuamme, jaksamme taas. Olkoon se sitten fyysinen paikka (esim. sängyssä peiton alla, lempikahvilan vakiopöytä, kesämökki, puutarha, museo tai työpaikan siivuskomero), tai tekeminen (esim. juoksulenkki, ajaminen, palapelin kokoaminen tai kokkaus).

  Aina löytyy toki niitäkin ihmisiä, joiden mielestä vaikeudet on vain kestettävä pää pystyssä ja vaikka hammasta purren.  Mutta onko tämä todellakin paras tapa toimia? 

  Palataanpa taas videon äitiin. Olisiko hänen ollut parempi odottaa sitä kuuluisaa pisaraa, joka katkaisee kamelin selän? Jos hän olisi toimint näin, mitä sitten olisi saattanut tapahtua? Toisaalta, mitä se, että hän piti hetken hengähdystauon, opettaa hänen lapsilleen?

Emme ole robotteja, joilla on kestohymy

  Me emme ole robotteja. Kaikilla meillä on omat haavoittuvuustekijämme ja katkeamispisteemme. Tekeekö se todella meidän elämästämme parempaa, että puremme hammasta ja pidättelemme itkua viimeiseen saakka, mutta ainakaan kukaan ei paheksu meitä, kun ”karttelemme” vastuitamme muutaman hetken?* Tosin sitten saattaa napsahtaa ja sitten paheksutaankin sitä, ettei haettu apua ajoissa.

  Eikö olisi parempi etsiä oma smultronställe, olkoon se sitten paikka tai tekeminen, joka tuo sinulle turvallisen olon hetken levolle ja voimien keräämiselle, kestääksesi tulevien koitoksien edessä?

                                              

Kumpi näistä on sinulle mieluisampi smultronställe?

Voimia ja jaksamista teille kaikille

Rakkaudella Besara

Ad Astra
Ad Meliore

Ad Victoriam

*Huom! Tässä en todellakaan puhu niistä ihmisistä, jotka tahallaan ja/tai pelkästä mukavuuden halusta, jatkuvasti karttelevat vastuitaan ja velvollisuuksiaan.


Muokattu 28.4.2020

Kuvat: 

Photo by Marina Grynykha on Unsplash

Photo by Mikhail Vasilyev on Unsplash

Photo by Olivier Guillard on Unsplash

Photo by Alex Knight on Unsplash

Photo by Morgan Vander Hart on Unsplash

Photo by Damian Markutt on Unsplash